Viime kerrasta onkin kauan aikaa, kun tänne on kirjoitellut.
Ehkä nyt kirjoitan mietteitä..Jotenkin tuntui siltä hetkeltä.
Elämä..no. Se on vienyt minut jonnekkin, mitä en osannut kuvitellakkaan.
Olen kasvannut viime vuoden aikana ihmisenä niin paljon. Ymmärtänyt, että elämässä täytyy arvostaa pieniä asioita, hymyillä joka päivä ainakin kerran, nauttia.. Ei siinä muuta tarvita. Huonojen, negatiivisten asioiden tapahtuessa on oikein romahtaa, vajota täysin kaivon pohjalle. Mutta kun tiedostaa sen, että valo tulee näkymään vielä joku päivä! Oikeasti! Se riittää!
Toisten tukeminen, asettaminen itsensä edelle joskus.. ihmisistä hyvän ajatteleminen.. Kaikki tämä on tapahtunut itselleni. Olen tajunnut, ketkä eivät toivoneetkaan minulle parasta, vaan vetivät mukaan omaan maailmaansa. Imivät minusta energiani omaan pahaan oloonsa.. Ja kun minä yritin vain pelastaa heitä, auttaa. Syyllistin itseäni monia kertoja kaikesta, eivätkä he myöntäneet koskaan olevansa syyllisiä. Turhauduin. Melkein kuolin sisältä.
En halunnut koskaan ajatella, kirjoittaa, miettiä tällaisia asioita näistä 'olioista'. Mutta aika kului, tapasin matkani varrella muita 'olioita', jotka havahduttivat minut todellisuuteen. Koska todellisuuteni oli petollisen usvan peitossa.
'Oliot', jotka tapasin seuraavan matkani varrella.. En olisi koskaan uskonut sellaistakin olevan olemassa, mitä heillä oli minulle antaa! Hyvyyden, samanlaisen ajatusmaailman..kaiken. Tuki, turva, ymmärrys.. Kaikki tuli heidän ansiostaan. En koskaan tiennyt sellaisen olemassa olosta ennen kuin nyt.. Ennen kuin uskalsin lähteä matkalleni, yksin.
En väitä, että edellisen elämän kirjani 'sivun' oliot olivat mitenkään vääränlaisia, petollisia.. He olivat vain vääränlaisia minulle.
Sitä, mitä olen pitkään toivonut itselleni tapahtuvan. Sen alku tapahtui. Alan vähitellen lopultakin löytää itseni.